Tunnen olevani onnekas, sillä olen saanut matkustaa työni vuoksi useissa mielenkiintoisissa paikoissa. Suurin osa matkustamisestani suuntautuu kuitenkin tehtaisiin, toimistoihin ja oppilaitoksiin. Vapaa-aikaa jää vain harvoin, mutta yritän silti aina, paikasta riippumatta, ehtiä gallerioihin ja museoihin.

Viime aikoina olen vieraillut monissa muodin näyttelyissä, vaikka ajatus liikkumattomista vaatteista kasvottomilla mallinukeilla nostattaa aina pienen, pelonsekaisen tunteen.

Muutama viikko sitten kävin Fashion Institute of Technologyn museon Exoticism- ja Chic Chicago -näyttelyissä New Yorkissa. Näyttelytilat olivat hyvin pysähtyneitä, hiljaisia ja tummia. Exoticism toi hyvin selkeästi esiin sen, kuinka monet suunnittelijat ovat inspiroituneet vieraista kulttuureista, mutta näyttely olisi voinut olla paljon muutakin kuin se oli – ääniä, liikkuvaa kuvaa, heimokulttuurien kuvakieltä, jotakin? Totta kai olin silti suomalaisena innoissani nähdessäni näyttelyssä Fujiwo Ishimoton Marimekolle suunnittelemia kankaita.

Exoticism -näyttelyn yhteydessä järjestetty Chic Chicago -näyttely sisälsi upeita asuja muodin mestareilta, kuten Cristobal Balenciagalta ja Charles Jamesilta, mutta näyttelyn tyyli oli jälleen hyvin teatterimainen ja synkkä (ja hiukan pelottavakin). Karmaisevat, kävijöiden jokaista askelta vahtivat vartijat eivät myöskään keventäneet tunnelmaa tipan vertaa.

Staattisuus on usein standardi vaatteita ja asusteita esittelevissä näyttelyissä. Onneksi olen saanut tutustua myös näyttelyihin, jotka ovat rohjenneet rikkoa standardeja.

Olen henkilökohtaisesti osallistunut kahteen interaktiiviseen muotinäyttelyyn. Ensimmäinen niistä oli Lontoossa järjestetty Fashion Film and Fiction, jossa yleisöllä oli mahdollisuus kokeilla katosta köysien varassa riippuvia näyttelyasuja. Näyttelyn päättymisen jälkeen kaikki näyttelyn vaatteet ja jalkineet huutokaupattiin Christie’silla.

Toinen oli viimekesäinen Design Forum Finlandin näyttely New Arrivals, jossa kävijä ei ainoastaan päässyt katsomaan esineitä, vaan myös kuulemaan tarinamme ja ostamaan tuotteitamme näyttelyputiikista. Oli mahtavaa nähdä omien tuotteiden tavoittavan uusia yleisöjä ja kerrankin päästä kertomaan, mistä omassa työssä on kyse. Suunnittelutoimisto NOW:n ja Design Forum Finlandin konsepti tunnustettiin kansainvälisestikin innovatiiviseksi ja raikkaaksi. Juuri näihin sanoihin jokainen suunnittelijakin haluaa samaistua.

Firenzessä tutustuin Contro Moda -muotinäyttelyyn, joka esitteli oman aikamme muotia Los Angeles County Museum of Artin kokoelmista. Näyttely esitteli pääosin tuttuja asuja ja ilmiöitä. Voimakkaasti japanilaiseen muotiin (Issey Miyake, Rei Kawakubo) painottunut näyttely esitteli myös tärkeimpiä tuotoksia muun muassa Maison Martin Margielalta ja Antonio Marrasilta.

Vaatteiden esillepano ei ollut kovin imartelevaa tummassa firenzeläispalatsissa ja tylsistyminen iski jo muutaman näyttelytilan jälkeen. Kulman takana odotti kuitenkin yllätys: pöydille oli koottu materiaaleja, joilla kävijät voivat itse koettaa suunnitella vaatteita! Huoneessa oli myös Issey Miyaken mallisto, jota sai koskettaa, katsoa ja jopa sovittaa (Miyakin Pleats Please -vaatteet sopivat jokseenkin jokaiselle).

Tämäntyyppinen interaktiivisuus on tervetullut trendi – eikä vain muotinäyttelyihin, vaan myös gallerioihin ja museoihin, jotka tavoittelevat uusia kävijöitä tarjoamalla muutakin kuin vain visuaalisen kokemuksen.

Äskettäin New Yorkissa avattu New Museum on tyrmäävän upea, kubistinen rakennelma keskellä likaista Boweryn kaupunginosaa. Museon tämänhetkinen näyttely Unmonumental on laajentunut myös verkkoon ja verkossa toimiva kirjakauppa myy globaalille yleisölle samoja tuotteita, joita konkreettinen museokauppakin myy.

Minun on pakko myöntää, että suurin osa gallerioista ja museoista on liiketoimintaa siinä missä mikä tahansa muukin. Suunnittelijana haluaisin kuitenkin, että näyttelyt antaisivat ajateltavaa myös muotoilun näkökulmasta. Kauan eläköön museot ja galleriat!